Seksuaalieettinen utilitarismi harhailee kauas arjen realiteeteista

Tiede-lehden blogisti Marko Hamilo kirjoittaa utilitarismista seksuaalietiikassa.

Yhteenvetona lähteenä käyttämästään artikkelista Hamilo mainitsee: "ainoastaan todettiin, että kaikki tekijät, jotka johtavat naimattomien nuorten miesten ylijäämään, ovat omiaan heikentämään yhteiskuntaa muun muassa lisäämällä rikollisuutta ja vähentämällä taloudellisesti rakentavaa toimeliaisuutta. Mies on keskimäärin naisia taipuvaisempi ottamaan riskejä, mutta miehet ottavat hieman vähemmän riskejä silloin, kun heillä on jotain menetettävää ja vain kohtuullisesti voitettavaa."

"Nuorten vihaisten miesten" ylijäämän ja sotilaallisten selkkauksien korrelaatio on jo tutkijoidenkin keskuudessa laajasti hyväksytty tosiasia, jota mm. Financial Times taannoin ansiokkaasti käsitteli. Tosin tilastollisesti korostuvat niiden maiden vaikeudet, joissa vihaisuuden syinä on myös oma kouluttautumattomuus ja se, ettei ole demokraattisia tai vakiintuneita kansalaisyhteiskunnan vaikuttamiskanavia oman turhautumisen purkamiseen. Hamilo ei kuitenkaan viittaa niinkään tähän jo tunnettuun ilmiöön kuin uuteen, vielä debatin alaiseen väitteeseen siitä, miten parisuhteeseen sitoutumisen aste - ja erityisesti miehillä - vaikuttaisi yhteiskunnan toimeliaisuuteen.

Hamilon blogissa jaottelu kielteisiin ja myönteisiin seksuaalieettisiin käytäntöihin toteutuu sen perusteella, mitkä ovat nuorten (hetero)miesten parinmuodostusmahdollisuudet. Tuo jako voi olla enemmän tai vähemmän paikkansa pitävä, en siihen ota kantaa. Mutta perusolettamuksissa lienee tarkistamisen varaa. Yllä esitetyn sitaatin "jotain menetettävää ja vain kohtuullisesti voitettavaa" on kovin köykäisin perustein yleistetty koskemaan parisuhteita, kun seuraava lause yks'kantaan toteaa "Parisuhde ja oma lapsi on jotain hävittävää."

Näkökulma parisuhteen autuaaksitekevästä vaikutuksesta pitäisi pystyä kyseenalaistamaan vähintäänkin nykyisten avio- ja avoerotilastojen perusteella. Lisäksi ei ollenkaan tuoda esiin sitä tosiasiaa, että avio- ja avoliiton motiivina ei ollenkaan automaattisesti ole jälkeläisten hankinta ja vaikka olisikin, hedelmättömyys ja uran laittaminen etusijalle ovat tilastollisesti huomioonotettavaa nykypäivää. On jopa niin, että avioehdollisia liittoja tehdään, jotta puolisoiden yhteisestä päätöksestä toinen osapuoli voisi kokeilla jotain liiketoimintaa, johon hän ei sinkkuna voisi missään tapauksessa heittäytyä. Eli jos Hamilon tapaan pitää riskinottoa yhteiskunnan kokonaishyödyn kannalta huonona, jää kyllä ihmettelemään mistä niitä uusia start-uppeja ja aikoinaan nokioita oikein saataisiin.

Pieleen mennee myös se oletus, etteikö riskinotolla voitaisi voittaa jotakin olemassaolevaan parisuhteeseen nähden. Blogin vastauksista käy hyvin ilmi myös se todellisuus, jossa vaimo vaihdetaan nuorempaan aina 15-20 vuoden välein. Ja sellaisen toteutuminen vaatinee mieheltä riskinottoa ja myös siinä onnistumista, jotta nuorempi nainen houkutellaan puolisoksi saakka.

Hyvinkin todellista on se, että lapsiperheiden isät tekevät enemmän kuin oman osuutensa Suomen työtunneista. Ja lapsiperheiden äidit, kun yksinhuoltajia ei lasketa, vähemmän kuin oman osansa. Tilastollinen totuus. Tässä Hamilon lainaama analyysi sattuu kohdalleen, miesten osalta, mutta jättää huomiotta jälkikasvun kielteisen vaikutuksen naisten tekemiin työtunteihin (huom: lukija huomatkoon eron työllisyysasteesta ja tehdyistä työtunneista puhuttaessa).

"Taloudellisesti rakentavan toimeliaisuuden" ja "riskinottokyvyn" sitominen miehen elämiseen parisuhteessa, tai lapsia tuottaneessa parisuhteessa perustuu mielestäni olettamuksiin, joista aika on ajanut jo ohi. Todellisempi antikorrelaatio vallitsee edelleen iän ja riskinottokyvyn välillä. Isien tekemien työtuntien paljous ei vähennä äitien palkkaa, koska yhteiskunta korvaa lasten vuoksi sattuneet poissaolot suurelta osin äideille. Riskinottokyky sinkkumiehellä on varmasti korkeampi kuin perheenisällä, mutta jos sinkkumies on edellis(t)en liittojensa lasten suhteen elatusvelvollinen tämä ei enää pädekään. Ja Suomi tarvitsee juuri nyt mm. uusien yritysten aloittamiseksi paljon enemmän riskinottokykyä kuin turvallisuushakuisuutta.

Itse pidän seksuaalietiikan utilitarismin edistämistä millään tapaa lähinnä utopistisena. Enkä ota siihen (kuten Hamilokaan) mitään henkilökohtaista kantaa puolesta tai vastaan. Ja vaikka sitä voisikin jotenkin edistää, edellä tuomieni esimerkkien pohjalta seksuaalieettinen utilitarismi tuskin voi toimia Suomen parhaaksi. Hamilon tapetille nostama tutkimus on liian irrallaan arkitodellisuudesta ja toimeenpantavuudesta, jotta sillä voisi olla mitään muuta merkitystä kuin kuriositeettina osoittaa eräiden tieteenalojen vieraantuminen tutkimusaiheestaan.